• Home
  • Nahkuri/Garvaren
  • Ajuri/Droskan
  • Gallery
  • Program
  • Contact
  • Blog
Alapiha
Ekenäs Tammisaari
Downtown

Kuherruskuukauden aikaan

17/5/2012

2 Comments

 

-          Ajattele miten ihanaa on Ranskassa. Astut Pariisissa junaan, ajat maaseudulle, jäät pois jossakin viehättävässä kylässä sadan kilometrin säteellä. Kuljet kylän vanhaan keskustaan, astut sisään ravintolaan. Aina siellä saa hyvää ruokaa, sanoo ystäväni puhelimessa.

Hän on hetken hiljaa ja jatkaa. - Konneveden Mierontie nimisessä ravintolassa oli äitienpäivänä ihan kuin olisi ollut Ranskassa. Miksi on näin vain äitienpäivänä, tai vappuna tai pääsiäisenä?, kyselemme toisiltamme. Pitäisihän ammattilaisten osata ruoanlaitto muuallakin kuin pääkaupungissa.

Puhumme maaseutupaikkojen luonnosta. Hehkutan hänelle Tammisaaren alkukesän ihmeellistä kauneutta, kun tammen ja saarnen rungon välistä näkyy sininen veden pinta ja kauempana kaartaa maan kamaraa mukaillen tumma metsän nauha.

Tuossa meidän naapurissa on Helene Schjerfbeckin herkkiä ja hiljaisia maalauksia kesänäyttelyssä. On myös hänen ystäviensä teoksia, naisten jotka lähtivät kuten hänkin maailmalle etsimään opetusta ja asennetta taiteeseen niin kuin Amelie Lundahl, Venny Soldan-Brofeldt, Ada Thilen, Helena Westermarck ja Maria Wiik.

Heidän töitään katsellessani mietin, millaista elämä vuosisatojen vaihteessa mahtoi olla ulkomailla: tekniikkaa, värejä, valoa, hyvää ruokaa, miehiä, ihailijoita ja viiniäkin varmaan. Miten Helenen kaltainen ammattilainen jaksoi sitten asettua asumaan pikkukaupunkiin, miltä tammisaarelainen elämäntapa tuntui.

-          Voisivat helsinkiläiset astua junaan asemalta ja jatkaa Tammisaareen, ystäväni jatkaa puhelimen päässä. Nauttisivat pikkukaupungista ja taiteesta.

Tosiaan saisivat haistella päivällä hiljaisen kaupungin tuulia kuten Helenen ystävät Venny Soldan-Brofeldt, taidemaalari ja Maria Gripenberg, kesällä 1932 tekivät. He pystyttivät teltan taiteilijaystävänsä pihamaalle puutalojen pihapiiriin.

Helene kirjoitti piha-matkalaisistaan Einar Reuterille:…Venny on siitä hyvä että hänelle voi sanoa ´en voi vastaanottaa vieraita´, eikä hän tullut sisälle – ulkona pihalla he joivat kahvia, söivät raakoja munia, esittelivät luonnoksiaan – Venny antoi minulle marokkolaisen rantatakkinsa, Juan le Pinsistä hankitun, ja MG näytti kotitekoiset asunsa….

Sitä paitsi tänä päivänä ei ole pakko asua pihamaalla teltassa. Meillä Alapihalla yöpyy nykytaiteilijan teosten alla. Nykytaiteilijoita olivat aikanaan myös Helene ja hänen ystävänsä.

Ruokapuolella raakojen munien sijasta tarjoavat ravintolat ja kahvilat parastaan.  En kyllästy koskaan laiturille meren päälle rakennetun pitsihuvilan, ravintola Knipanin lasihyttiin. Varaan paikan ikkunan vierestä. Vesi lainehtii lasin toisella puolella, ihan sama satoi tai paistoi, valaistus on taikamainen. Tilaan aina kalaa jos sitä on listalla.

Toinen tammisaarelainen kestosuosikkini löytyy vanhasta kaupungista. Lenan ja Bossen Café Gamla Stan ei koskaan petä odotuksia. Inhoan sitä että kaikki muuttuu, pin koodit vaihtuvat ja Wallenbergin pihvi valmistetaan esimerkiksi kengurunlihasta.

Muuttumattomuus merkitsee, ettei minun tarvitse jännittää kahvilan pihalla omenankukkien alla, onko mansikkakakkupalan mansikat leikattu vaihtelun vuoksi kokonaisten mansikoitten sijasta ohuiksi siivuiksi, tai että suklaakakun suklaa olisi korvattu jauhoversiolla. Samaa luotettavuutta kiitteli tukholmalais-hesalainen sukulaiseni ja suunnisti kapeita katuja pitkin edelliskesältä tuttuun kahvilaan.

Puhelimen päässä ystäväni kysyy, että miten ihmiset lähtisivät liikkeelle? Kunpa tietäisin sen. Suomalaiset heräävät kesään ja matkailuun juhannukselta ja kaikki paikat täyttyvät silloin vauhdilla. Kirjailija Elina Karjalainen sanoi joskus että meillä kesä on kuin vihreä röyhtäys. Nyt täällä olisi tarjolla kuherruskuukauden aika ennen kaiken peittävää vihreyttä.

Helene Schjerfbeckin elämä ja taide, maalauksia, piirroksia ja tapahtumia

Helen Schjerfbeckin sielunsisaret,

Amelie Lundahl, Venny Soldan-Brofeldt, Ada Thilen, Helena Westermarck ja Maria Wiik, teoksia

Museokeskus Ekta Tammisaari 14.10. saakka.

Kustaa Vaasan katu 11  puh. +358(0)192982512

museo@raasepori.fi

Cafe Gamla Stan, Saunakatu 5, avoinna joka päivä klo 11-19, trubaduurit esiintyvät puutarhassa tiistaisin. Puh. +358(0)192415656

www.cafegamlastan.fi

Ravintola Knipan vierasvenesataman naapurissa laiturilla, pöytävaraukset +358(0)192411169

www.knipan.fi

.

   

2 Comments

Kuutamoyö lähteellä

16/3/2012

2 Comments

 
Kevään valo ja linnun liverrys heittivät minut talven huuruista öiselle meren lahdelle Tammisaaren edustalla. Oli lokakuu, kuu loimotti taivaan kannella, taivas ja meri ympäröivät venettämme musteensinisenä nesteenä. Istuimme viltit niskassa puuveneen perätuhdolla minä ja siskoni. Mieheni ohjasi venettämme enkä ymmärrä mistä hän tiesi minne, sillä saaret näyttivät kaikki samanlaisilta.

Tasaisen puksutuksen hidastuessa kohosi eteemme Dagmarin lähteen jykevä laituri. Dagmar oli vanhan Venäjän itsevaltiaan Aleksanteri III:n siis tsaarin puoliso. Kerrotaan että hallitsijapari vietti huvipurrellaan kesäpäiviä Källvikenin eli lähdelahden edustalla.

Kuulimme veden solinan mieheni solmiessa veneen köysiä Källvikenin laiturin puisiin pylväisiin. Kuun valaisema yö oli ihmeen lämmin. Jätimme sisareni kanssa viltit veneseen. Lähdimme kiipeämään polkua pitkin kohti solinan alkulähdettä. Vähitellen silmä tottui metsän hämärään. Seurasin siskoni jälkiä vaikka polku tuntuikin nousevan lähes pystysuorana edessäni.

Yhtä äkkiä siskoni pysähtyi ja olin kompastua polulla risteileviin puun juuriin. Silloin minäkin kuulin sen: ylhäältä kantautui ensin miehen ääni johon vastasi kirkas ja huilumainen naisen sopraano. Kuului myös tyhjien pönttöjen kumeaa kolinaa.

Rakastan dekkareita. Tiedän että pimeä kuutamoyö jossain Leksvallin metsissä on kuin suora laina Henning Mankellin ruotsalaistarinoista. Rationaalinen eli järkipuoli aivoissani voitti pikaottelun kehottaen minua huhuilemaan kummitusmaiseen kuun valaisemaaan metsään.

- Hohoi ja huhuu, ketä siellä?

Tiesin miten naurettavalta  kuulostin ja se helpotti mieltäni hyytävää pelkoa. Silloin eteemme sukelsi kuusten oksien välistä mies, laiha, pitkä ja nuori molemmissa käsissään muovikanisteri.

- Vettäkö tulitte hakemaan, hän kysyi tuijottaen meitä ihmeissään. VAikenin enkä ymmärtänyt hänen ihmettelevää äänensävyä. KOhta miehen selän takaa kurkisti nainen, nuori ja hentoinen kuin metsän neito Rudolf Koivun satujen kuvituksissa. - Hän juo vain lähdevettä, nainen sanoi osoittaen miestä vierellään. Ajamme tänne Espoosta täyskuun aikaan, täytämme kanisterit ja vesi riittää aina kerrallaan kuukaudeksi, nainen sanoi ja kääntyi häviten kuusten sekaan.

Mies kohotti tyhjää kanisteria osoittaen sillä meitä, kahta paikalleen jähmettynyttä kuutamoretkeläistä. - Missä teidän astiat ? hän kysyi kävellessään takaisin metsikön suojaan.  

TAikapiiri hellitti. Seurasimme miestä pulputtavan lähteen äärelle. Kuun valo kimmelsi lähdettä ympäröivien jyhkeitten graniittijärkäleittten pinnalla. Vieri vieressä sammalmättäillä seisoi läpikuultavia muovikanistereita. - Tulimme muuten vain, yritin selittää vajavaisuuttamme.

Mies ja nainen lähtivät kantamaan saalistaan ylös polkua Leksvallin tien laitaan. TArjosimme apuamme polun jyrkimmälle osuudelle. Kiitokseksi mies antoi meille yhden kanistereistaan. - Voittehan vielä kylpeä lähteen alajuoksulla, se pitää ihmisen terveenä ja vahvistaa energioita.

Pian äänet hävisivät vesihisten mukana. Seisoimme sisareni kanssa tuijottamassa kuun välkettä juoksevan veden partaalla. Hiljaisuuden rikkoi mieheni puuskuttava ääni hänen kiirehtiessään ylös polkua.

- Mikä tuo on, hän kummasteli jaloissamme könöttävää kanisteria.

Turvallisesti jalat öisen kaupungin puisella venelaiturilla aloin selvittää miehelleni vesikanisterin mysteeriä. Kotona keittiön pöydän ääressä jaoimme sisarellisesti parantavan veden.

Kanisteri tyhjeni iloisesti. Mutta kokemus peittyi talven pimeyteen, miinusasteisiiin, sitkeään flunssaan, terassille kasautuneeseen lumeen ja työpöydälleni pinottuihin lämmistyslaskuihin.

KUnnes tänään talitiaisen viserrys aamun valossa virkisti muiston vedestä. Ehkä jonain päivänä kun maa alkaa vihertää, ehkä silloin palaamme lähteelle, ehkä ne tästä taas virkoavat henkiin myös vanhat energiat.
2 Comments

Lainaa vain

29/5/2011

7 Comments

 
Arkipäivänä katuja joutavan oloisina mittailevat ihmiset ovat aina epäilyttäviä. Mitä ihmettä ne kulkevat ryhmänä kuin rypäleet tertussa ja miksi niillä ei ole kiire minnekään. Pikkukaupungissa kuten Tammisaaressa tällaiset ryhmäilijät ovat erityisen kummallisia.

Toki ryhmiä näkee joskus keväisin kun koululuokat pakkautuvat linja-autoon ja tekevät pakollisen kevätretken. Mutta tällä hetkellä katujen varsilla parveilevat ihmiset ovat ulkonäöltään yli-ikäisiä peruskoululaisiksi. Eläkeläisiksi heitä on vaikea tunnistaa kevyen askeleen vuoksi.

Majatalon pitäjänä sain tietää että he ovat arkkitehtiopiskelijoita. Ovat olleet täällä jo pariin otteeseen etsimässä kaupungin taloista antiikin perintöä. Nopea ajattelija voi kuvitella että kaukaa haettua. Ei kai kreikkalaisella temppelillä ja roomalaisella kivitalolla ole paljoa yhteistä tammisaarelaisen puutalon kanssa.

  

Mutta toisin on todistettu. Eurooppalaista rakennusperintöä on monistettu ja sovitettu puutalojen rakenteisiin. Suomalaismetsissä on iät ajat veistetty hirrestä mökkejä. Jossain vaiheessa niitten pintoja ruvettiin suojaamaan laudoituksella. Seinään koverrettiin aukko kalliille ja ylelliselle ikkunalasille, mökkiin ilmestyivät karmit ja ikkunan pielet.

Kun leveät pystylaudat pontattiin tiiviisti toisiinsa, ja maalattiin punamullalla, näytti pieninkin tönö matkan päästä kivikartanolta. Ja mikä olisi kivitaloa hienompaa, sillä köyhä kansa on aina ihaillut rikkaita ja rikkaitten taloja ja muokannut palatseista omia karvalakkiversioita.

Samaan aikaan Pohjolan eliitillä Tukholmassa oli varaa palkata italialaisia ja ranskalaisia arkkitehtejä palatsiensa suunnittelijoiksi. Oppipojiksi ja timpureiksi löytyi Ruotsin alusmaista työhön halukkaita ja palkoiltaan tukholmalaisia halvempia kansalaisia kuten suomalaisia.

Esimerkiksi näin syntyi ketju roomalaishuviloista Tukholman kautta pienen suomalaisen merenrantakaupungin kujille. Toinen tie kulki Pietarista Itä-Suomeen. Taloon matkusti lunetti-ikkuna, lasiveranta ja sorvatut pylväät, räystäsmallit ja seinään symmetrisesti sovitettu ikkunajako.

Nyt kaupunkia tarkkailevien arkkitehtiopiskelijoitten kurssijulkaisu kertoo myös matkustamisen merkityksestä kyseisissä laina-asioissa. Ammattinsa osaavat mestarit ovat reissanneet Euroopassa satoja vuosia.  

Matkoilta poimitaan elämyksiä ja tietotaitoa tai tuodaan niitä tuliaisina uuteen maahan. Talojen suhteet ja rakenneratkaisut kulkevat ihmisen pääkopassa, kuvissa ja piirustuksissa omalle kotikonnulle. Ei siis ihme että ystävämme taitava konservaattori ja Rooman kävijä ilmoitti aikaisemmassa kodissamme Tenholan pappilassa autosta ulos astuttuaan, että teillä on sitten harvinaiset terassin pylväät.

Katsoimme pylväitä ja ystäväämme. Meistä pylväät näyttivät tavallisilta puusta veistetyiltä pyöreiltä pylväiltä, jotka oli maalattu valkoisiksi. Hänen silmissään pylväät kapenivat ylöspäin juuri samassa suhteessa kuin tietyssä roomalaisessa kirkossa, jonka oli suunnitellut tietty, juuri tällaiseen pylväsmalliin erikoistunut satoja vuosia sitten elänyt arkkitehti.

Pyörittelin päätäni että voi noita viisaita, mutta itse koin viime kesänä samankaltaisen elämyksen. Tuijottelin naapurimotellin terassilta auringonlaskua mustien puun runkojen läpi merelle hiekkarannan suuntaan. Oli lämmintä, lokit huusivat veden päällä ja ilma väreili oranssina valkoisten puurakenteitten pinnalla.

Maistellessani ravunpyrstöjä ja ranskalaisia perunoita katse nousi lautaselta ja sattui pysähtymään maiseman sijasta kahden terassin väliseen Perkolaan. Maistoin lasistani aavistuksen kellertävää ja hyvää elsassilaista viiniä. Katsoin Perkolaa toisen kerran, nyt tarkkaan ja harkitusti.

Aivojeni piuhat yhdistivät minut suoraan Amerikan länsirannikolle. Olin hetkessä Los Angelesissa ja siellä Legorreta nimisen arkkitehdin piirtämässä Greenberg house rakennuksessa. Motellin Perkolan välipuut taittoivat valoa oranssina ja sinisinä aivan kuten mahtavassa talossa Los Angelesissa. Laskeva aurinko heitti varjot alas kivetykselle eikä ihme että aivoni kiskaisivat minut Amerikkaan.

En tiedä onko motellin rakennukset suunnitellut arkkitehti Adlercreutz tuntenut Legorretan suunnitelmia Länsirannikolla tai toisin päin. Kolmas vaihtoehto on todennäköisin. Luulen että kumpikin arkkitehti herroista tuntee perin pohjin antiikin ja Rooman perinnön. Antiikista lainattu ajatus on sattumalta muuntunut kahdeksi samanlaiseksi Perkolaksi maailman kahdelle laidalle.

Voi olla että tulevaisuudessa kun vielä joskus pääsen Kreikan saaristoon ja istun ilta-auringon syleilyssä, ehkä silloin aivoni vetäisevät minut lämmön ja meren turkoosista nirvanasta todellisuuteen: tässä se, Adlercreutzin ja Legorretan lainaama Perkolan rakenne alkuperäisessä muodossaan.

    

-          Grand Tour 2009, Antiikin perintö länsimaisessa rakennustaiteessa, Arkkitehtiopiskelijat Tammisaaressa, Kreikassa ja Italiassa, Rooman Suomen Instituutin julkaisuja, toimittanut Juhana Heikonen

-          Greenberg house, Los Angeles, suunnittelijana meksikolaissyntyinen arkkitehti Ricardo Legorreta

-          Motelli Marine Tammisaari, suunnittelijana suomalainen arkkitehti Adlercreuz, esimerkki onnistuneesta uudisrakennusryppäästä vanhassa puutalokaupungissa

7 Comments

    Paula Ilvetsalo

    Picture

     

    RSS Feed


    Archives

    May 2012
    March 2012
    May 2011

Powered by Create your own unique website with customizable templates.