Kevään valo ja linnun liverrys heittivät minut talven huuruista öiselle meren lahdelle Tammisaaren edustalla. Oli lokakuu, kuu loimotti taivaan kannella, taivas ja meri ympäröivät venettämme musteensinisenä nesteenä. Istuimme viltit niskassa puuveneen perätuhdolla minä ja siskoni. Mieheni ohjasi venettämme enkä ymmärrä mistä hän tiesi minne, sillä saaret näyttivät kaikki samanlaisilta.

Tasaisen puksutuksen hidastuessa kohosi eteemme Dagmarin lähteen jykevä laituri. Dagmar oli vanhan Venäjän itsevaltiaan Aleksanteri III:n siis tsaarin puoliso. Kerrotaan että hallitsijapari vietti huvipurrellaan kesäpäiviä Källvikenin eli lähdelahden edustalla.

Kuulimme veden solinan mieheni solmiessa veneen köysiä Källvikenin laiturin puisiin pylväisiin. Kuun valaisema yö oli ihmeen lämmin. Jätimme sisareni kanssa viltit veneseen. Lähdimme kiipeämään polkua pitkin kohti solinan alkulähdettä. Vähitellen silmä tottui metsän hämärään. Seurasin siskoni jälkiä vaikka polku tuntuikin nousevan lähes pystysuorana edessäni.

Yhtä äkkiä siskoni pysähtyi ja olin kompastua polulla risteileviin puun juuriin. Silloin minäkin kuulin sen: ylhäältä kantautui ensin miehen ääni johon vastasi kirkas ja huilumainen naisen sopraano. Kuului myös tyhjien pönttöjen kumeaa kolinaa.

Rakastan dekkareita. Tiedän että pimeä kuutamoyö jossain Leksvallin metsissä on kuin suora laina Henning Mankellin ruotsalaistarinoista. Rationaalinen eli järkipuoli aivoissani voitti pikaottelun kehottaen minua huhuilemaan kummitusmaiseen kuun valaisemaaan metsään.

- Hohoi ja huhuu, ketä siellä?

Tiesin miten naurettavalta  kuulostin ja se helpotti mieltäni hyytävää pelkoa. Silloin eteemme sukelsi kuusten oksien välistä mies, laiha, pitkä ja nuori molemmissa käsissään muovikanisteri.

- Vettäkö tulitte hakemaan, hän kysyi tuijottaen meitä ihmeissään. VAikenin enkä ymmärtänyt hänen ihmettelevää äänensävyä. KOhta miehen selän takaa kurkisti nainen, nuori ja hentoinen kuin metsän neito Rudolf Koivun satujen kuvituksissa. - Hän juo vain lähdevettä, nainen sanoi osoittaen miestä vierellään. Ajamme tänne Espoosta täyskuun aikaan, täytämme kanisterit ja vesi riittää aina kerrallaan kuukaudeksi, nainen sanoi ja kääntyi häviten kuusten sekaan.

Mies kohotti tyhjää kanisteria osoittaen sillä meitä, kahta paikalleen jähmettynyttä kuutamoretkeläistä. - Missä teidän astiat ? hän kysyi kävellessään takaisin metsikön suojaan.  

TAikapiiri hellitti. Seurasimme miestä pulputtavan lähteen äärelle. Kuun valo kimmelsi lähdettä ympäröivien jyhkeitten graniittijärkäleittten pinnalla. Vieri vieressä sammalmättäillä seisoi läpikuultavia muovikanistereita. - Tulimme muuten vain, yritin selittää vajavaisuuttamme.

Mies ja nainen lähtivät kantamaan saalistaan ylös polkua Leksvallin tien laitaan. TArjosimme apuamme polun jyrkimmälle osuudelle. Kiitokseksi mies antoi meille yhden kanistereistaan. - Voittehan vielä kylpeä lähteen alajuoksulla, se pitää ihmisen terveenä ja vahvistaa energioita.

Pian äänet hävisivät vesihisten mukana. Seisoimme sisareni kanssa tuijottamassa kuun välkettä juoksevan veden partaalla. Hiljaisuuden rikkoi mieheni puuskuttava ääni hänen kiirehtiessään ylös polkua.

- Mikä tuo on, hän kummasteli jaloissamme könöttävää kanisteria.

Turvallisesti jalat öisen kaupungin puisella venelaiturilla aloin selvittää miehelleni vesikanisterin mysteeriä. Kotona keittiön pöydän ääressä jaoimme sisarellisesti parantavan veden.

Kanisteri tyhjeni iloisesti. Mutta kokemus peittyi talven pimeyteen, miinusasteisiiin, sitkeään flunssaan, terassille kasautuneeseen lumeen ja työpöydälleni pinottuihin lämmistyslaskuihin.

KUnnes tänään talitiaisen viserrys aamun valossa virkisti muiston vedestä. Ehkä jonain päivänä kun maa alkaa vihertää, ehkä silloin palaamme lähteelle, ehkä ne tästä taas virkoavat henkiin myös vanhat energiat.

Arkipäivänä katuja joutavan oloisina mittailevat ihmiset ovat aina epäilyttäviä. Mitä ihmettä ne kulkevat ryhmänä kuin rypäleet tertussa ja miksi niillä ei ole kiire minnekään. Pikkukaupungissa kuten Tammisaaressa tällaiset ryhmäilijät ovat erityisen kummallisia.

Toki ryhmiä näkee joskus keväisin kun koululuokat pakkautuvat linja-autoon ja tekevät pakollisen kevätretken. Mutta tällä hetkellä katujen varsilla parveilevat ihmiset ovat ulkonäöltään yli-ikäisiä peruskoululaisiksi. Eläkeläisiksi heitä on vaikea tunnistaa kevyen askeleen vuoksi.

Majatalon pitäjänä sain tietää että he ovat arkkitehtiopiskelijoita. Ovat olleet täällä jo pariin otteeseen etsimässä kaupungin taloista antiikin perintöä. Nopea ajattelija voi kuvitella että kaukaa haettua. Ei kai kreikkalaisella temppelillä ja roomalaisella kivitalolla ole paljoa yhteistä tammisaarelaisen puutalon kanssa.

  

Mutta toisin on todistettu. Eurooppalaista rakennusperintöä on monistettu ja sovitettu puutalojen rakenteisiin. Suomalaismetsissä on iät ajat veistetty hirrestä mökkejä. Jossain vaiheessa niitten pintoja ruvettiin suojaamaan laudoituksella. Seinään koverrettiin aukko kalliille ja ylelliselle ikkunalasille, mökkiin ilmestyivät karmit ja ikkunan pielet.

Kun leveät pystylaudat pontattiin tiiviisti toisiinsa, ja maalattiin punamullalla, näytti pieninkin tönö matkan päästä kivikartanolta. Ja mikä olisi kivitaloa hienompaa, sillä köyhä kansa on aina ihaillut rikkaita ja rikkaitten taloja ja muokannut palatseista omia karvalakkiversioita.

Samaan aikaan Pohjolan eliitillä Tukholmassa oli varaa palkata italialaisia ja ranskalaisia arkkitehtejä palatsiensa suunnittelijoiksi. Oppipojiksi ja timpureiksi löytyi Ruotsin alusmaista työhön halukkaita ja palkoiltaan tukholmalaisia halvempia kansalaisia kuten suomalaisia.

Esimerkiksi näin syntyi ketju roomalaishuviloista Tukholman kautta pienen suomalaisen merenrantakaupungin kujille. Toinen tie kulki Pietarista Itä-Suomeen. Taloon matkusti lunetti-ikkuna, lasiveranta ja sorvatut pylväät, räystäsmallit ja seinään symmetrisesti sovitettu ikkunajako.

Nyt kaupunkia tarkkailevien arkkitehtiopiskelijoitten kurssijulkaisu kertoo myös matkustamisen merkityksestä kyseisissä laina-asioissa. Ammattinsa osaavat mestarit ovat reissanneet Euroopassa satoja vuosia.  

Matkoilta poimitaan elämyksiä ja tietotaitoa tai tuodaan niitä tuliaisina uuteen maahan. Talojen suhteet ja rakenneratkaisut kulkevat ihmisen pääkopassa, kuvissa ja piirustuksissa omalle kotikonnulle. Ei siis ihme että ystävämme taitava konservaattori ja Rooman kävijä ilmoitti aikaisemmassa kodissamme Tenholan pappilassa autosta ulos astuttuaan, että teillä on sitten harvinaiset terassin pylväät.

Katsoimme pylväitä ja ystäväämme. Meistä pylväät näyttivät tavallisilta puusta veistetyiltä pyöreiltä pylväiltä, jotka oli maalattu valkoisiksi. Hänen silmissään pylväät kapenivat ylöspäin juuri samassa suhteessa kuin tietyssä roomalaisessa kirkossa, jonka oli suunnitellut tietty, juuri tällaiseen pylväsmalliin erikoistunut satoja vuosia sitten elänyt arkkitehti.

Pyörittelin päätäni että voi noita viisaita, mutta itse koin viime kesänä samankaltaisen elämyksen. Tuijottelin naapurimotellin terassilta auringonlaskua mustien puun runkojen läpi merelle hiekkarannan suuntaan. Oli lämmintä, lokit huusivat veden päällä ja ilma väreili oranssina valkoisten puurakenteitten pinnalla.

Maistellessani ravunpyrstöjä ja ranskalaisia perunoita katse nousi lautaselta ja sattui pysähtymään maiseman sijasta kahden terassin väliseen Perkolaan. Maistoin lasistani aavistuksen kellertävää ja hyvää elsassilaista viiniä. Katsoin Perkolaa toisen kerran, nyt tarkkaan ja harkitusti.

Aivojeni piuhat yhdistivät minut suoraan Amerikan länsirannikolle. Olin hetkessä Los Angelesissa ja siellä Legorreta nimisen arkkitehdin piirtämässä Greenberg house rakennuksessa. Motellin Perkolan välipuut taittoivat valoa oranssina ja sinisinä aivan kuten mahtavassa talossa Los Angelesissa. Laskeva aurinko heitti varjot alas kivetykselle eikä ihme että aivoni kiskaisivat minut Amerikkaan.

En tiedä onko motellin rakennukset suunnitellut arkkitehti Adlercreutz tuntenut Legorretan suunnitelmia Länsirannikolla tai toisin päin. Kolmas vaihtoehto on todennäköisin. Luulen että kumpikin arkkitehti herroista tuntee perin pohjin antiikin ja Rooman perinnön. Antiikista lainattu ajatus on sattumalta muuntunut kahdeksi samanlaiseksi Perkolaksi maailman kahdelle laidalle.

Voi olla että tulevaisuudessa kun vielä joskus pääsen Kreikan saaristoon ja istun ilta-auringon syleilyssä, ehkä silloin aivoni vetäisevät minut lämmön ja meren turkoosista nirvanasta todellisuuteen: tässä se, Adlercreutzin ja Legorretan lainaama Perkolan rakenne alkuperäisessä muodossaan.

    

-          Grand Tour 2009, Antiikin perintö länsimaisessa rakennustaiteessa, Arkkitehtiopiskelijat Tammisaaressa, Kreikassa ja Italiassa, Rooman Suomen Instituutin julkaisuja, toimittanut Juhana Heikonen

-          Greenberg house, Los Angeles, suunnittelijana meksikolaissyntyinen arkkitehti Ricardo Legorreta

-          Motelli Marine Tammisaari, suunnittelijana suomalainen arkkitehti Adlercreuz, esimerkki onnistuneesta uudisrakennusryppäästä vanhassa puutalokaupungissa