Arkipäivänä katuja joutavan oloisina mittailevat ihmiset ovat aina epäilyttäviä. Mitä ihmettä ne kulkevat ryhmänä kuin rypäleet tertussa ja miksi niillä ei ole kiire minnekään. Pikkukaupungissa kuten Tammisaaressa tällaiset ryhmäilijät ovat erityisen kummallisia.
Toki ryhmiä näkee joskus keväisin kun koululuokat pakkautuvat linja-autoon ja tekevät pakollisen kevätretken. Mutta tällä hetkellä katujen varsilla parveilevat ihmiset ovat ulkonäöltään yli-ikäisiä peruskoululaisiksi. Eläkeläisiksi heitä on vaikea tunnistaa kevyen askeleen vuoksi.
Majatalon pitäjänä sain tietää että he ovat arkkitehtiopiskelijoita. Ovat olleet täällä jo pariin otteeseen etsimässä kaupungin taloista antiikin perintöä. Nopea ajattelija voi kuvitella että kaukaa haettua. Ei kai kreikkalaisella temppelillä ja roomalaisella kivitalolla ole paljoa yhteistä tammisaarelaisen puutalon kanssa.
Mutta toisin on todistettu. Eurooppalaista rakennusperintöä on monistettu ja sovitettu puutalojen rakenteisiin. Suomalaismetsissä on iät ajat veistetty hirrestä mökkejä. Jossain vaiheessa niitten pintoja ruvettiin suojaamaan laudoituksella. Seinään koverrettiin aukko kalliille ja ylelliselle ikkunalasille, mökkiin ilmestyivät karmit ja ikkunan pielet.
Kun leveät pystylaudat pontattiin tiiviisti toisiinsa, ja maalattiin punamullalla, näytti pieninkin tönö matkan päästä kivikartanolta. Ja mikä olisi kivitaloa hienompaa, sillä köyhä kansa on aina ihaillut rikkaita ja rikkaitten taloja ja muokannut palatseista omia karvalakkiversioita.
Samaan aikaan Pohjolan eliitillä Tukholmassa oli varaa palkata italialaisia ja ranskalaisia arkkitehtejä palatsiensa suunnittelijoiksi. Oppipojiksi ja timpureiksi löytyi Ruotsin alusmaista työhön halukkaita ja palkoiltaan tukholmalaisia halvempia kansalaisia kuten suomalaisia.
Esimerkiksi näin syntyi ketju roomalaishuviloista Tukholman kautta pienen suomalaisen merenrantakaupungin kujille. Toinen tie kulki Pietarista Itä-Suomeen. Taloon matkusti lunetti-ikkuna, lasiveranta ja sorvatut pylväät, räystäsmallit ja seinään symmetrisesti sovitettu ikkunajako.
Nyt kaupunkia tarkkailevien arkkitehtiopiskelijoitten kurssijulkaisu kertoo myös matkustamisen merkityksestä kyseisissä laina-asioissa. Ammattinsa osaavat mestarit ovat reissanneet Euroopassa satoja vuosia.
Matkoilta poimitaan elämyksiä ja tietotaitoa tai tuodaan niitä tuliaisina uuteen maahan. Talojen suhteet ja rakenneratkaisut kulkevat ihmisen pääkopassa, kuvissa ja piirustuksissa omalle kotikonnulle. Ei siis ihme että ystävämme taitava konservaattori ja Rooman kävijä ilmoitti aikaisemmassa kodissamme Tenholan pappilassa autosta ulos astuttuaan, että teillä on sitten harvinaiset terassin pylväät.
Katsoimme pylväitä ja ystäväämme. Meistä pylväät näyttivät tavallisilta puusta veistetyiltä pyöreiltä pylväiltä, jotka oli maalattu valkoisiksi. Hänen silmissään pylväät kapenivat ylöspäin juuri samassa suhteessa kuin tietyssä roomalaisessa kirkossa, jonka oli suunnitellut tietty, juuri tällaiseen pylväsmalliin erikoistunut satoja vuosia sitten elänyt arkkitehti.
Pyörittelin päätäni että voi noita viisaita, mutta itse koin viime kesänä samankaltaisen elämyksen. Tuijottelin naapurimotellin terassilta auringonlaskua mustien puun runkojen läpi merelle hiekkarannan suuntaan. Oli lämmintä, lokit huusivat veden päällä ja ilma väreili oranssina valkoisten puurakenteitten pinnalla.
Maistellessani ravunpyrstöjä ja ranskalaisia perunoita katse nousi lautaselta ja sattui pysähtymään maiseman sijasta kahden terassin väliseen Perkolaan. Maistoin lasistani aavistuksen kellertävää ja hyvää elsassilaista viiniä. Katsoin Perkolaa toisen kerran, nyt tarkkaan ja harkitusti.
Aivojeni piuhat yhdistivät minut suoraan Amerikan länsirannikolle. Olin hetkessä Los Angelesissa ja siellä Legorreta nimisen arkkitehdin piirtämässä Greenberg house rakennuksessa. Motellin Perkolan välipuut taittoivat valoa oranssina ja sinisinä aivan kuten mahtavassa talossa Los Angelesissa. Laskeva aurinko heitti varjot alas kivetykselle eikä ihme että aivoni kiskaisivat minut Amerikkaan.
En tiedä onko motellin rakennukset suunnitellut arkkitehti Adlercreutz tuntenut Legorretan suunnitelmia Länsirannikolla tai toisin päin. Kolmas vaihtoehto on todennäköisin. Luulen että kumpikin arkkitehti herroista tuntee perin pohjin antiikin ja Rooman perinnön. Antiikista lainattu ajatus on sattumalta muuntunut kahdeksi samanlaiseksi Perkolaksi maailman kahdelle laidalle.
Voi olla että tulevaisuudessa kun vielä joskus pääsen Kreikan saaristoon ja istun ilta-auringon syleilyssä, ehkä silloin aivoni vetäisevät minut lämmön ja meren turkoosista nirvanasta todellisuuteen: tässä se, Adlercreutzin ja Legorretan lainaama Perkolan rakenne alkuperäisessä muodossaan.
- Grand Tour 2009, Antiikin perintö länsimaisessa rakennustaiteessa, Arkkitehtiopiskelijat Tammisaaressa, Kreikassa ja Italiassa, Rooman Suomen Instituutin julkaisuja, toimittanut Juhana Heikonen
- Greenberg house, Los Angeles, suunnittelijana meksikolaissyntyinen arkkitehti Ricardo Legorreta
- Motelli Marine Tammisaari, suunnittelijana suomalainen arkkitehti Adlercreuz, esimerkki onnistuneesta uudisrakennusryppäästä vanhassa puutalokaupungissa
Toki ryhmiä näkee joskus keväisin kun koululuokat pakkautuvat linja-autoon ja tekevät pakollisen kevätretken. Mutta tällä hetkellä katujen varsilla parveilevat ihmiset ovat ulkonäöltään yli-ikäisiä peruskoululaisiksi. Eläkeläisiksi heitä on vaikea tunnistaa kevyen askeleen vuoksi.
Majatalon pitäjänä sain tietää että he ovat arkkitehtiopiskelijoita. Ovat olleet täällä jo pariin otteeseen etsimässä kaupungin taloista antiikin perintöä. Nopea ajattelija voi kuvitella että kaukaa haettua. Ei kai kreikkalaisella temppelillä ja roomalaisella kivitalolla ole paljoa yhteistä tammisaarelaisen puutalon kanssa.
Mutta toisin on todistettu. Eurooppalaista rakennusperintöä on monistettu ja sovitettu puutalojen rakenteisiin. Suomalaismetsissä on iät ajat veistetty hirrestä mökkejä. Jossain vaiheessa niitten pintoja ruvettiin suojaamaan laudoituksella. Seinään koverrettiin aukko kalliille ja ylelliselle ikkunalasille, mökkiin ilmestyivät karmit ja ikkunan pielet.
Kun leveät pystylaudat pontattiin tiiviisti toisiinsa, ja maalattiin punamullalla, näytti pieninkin tönö matkan päästä kivikartanolta. Ja mikä olisi kivitaloa hienompaa, sillä köyhä kansa on aina ihaillut rikkaita ja rikkaitten taloja ja muokannut palatseista omia karvalakkiversioita.
Samaan aikaan Pohjolan eliitillä Tukholmassa oli varaa palkata italialaisia ja ranskalaisia arkkitehtejä palatsiensa suunnittelijoiksi. Oppipojiksi ja timpureiksi löytyi Ruotsin alusmaista työhön halukkaita ja palkoiltaan tukholmalaisia halvempia kansalaisia kuten suomalaisia.
Esimerkiksi näin syntyi ketju roomalaishuviloista Tukholman kautta pienen suomalaisen merenrantakaupungin kujille. Toinen tie kulki Pietarista Itä-Suomeen. Taloon matkusti lunetti-ikkuna, lasiveranta ja sorvatut pylväät, räystäsmallit ja seinään symmetrisesti sovitettu ikkunajako.
Nyt kaupunkia tarkkailevien arkkitehtiopiskelijoitten kurssijulkaisu kertoo myös matkustamisen merkityksestä kyseisissä laina-asioissa. Ammattinsa osaavat mestarit ovat reissanneet Euroopassa satoja vuosia.
Matkoilta poimitaan elämyksiä ja tietotaitoa tai tuodaan niitä tuliaisina uuteen maahan. Talojen suhteet ja rakenneratkaisut kulkevat ihmisen pääkopassa, kuvissa ja piirustuksissa omalle kotikonnulle. Ei siis ihme että ystävämme taitava konservaattori ja Rooman kävijä ilmoitti aikaisemmassa kodissamme Tenholan pappilassa autosta ulos astuttuaan, että teillä on sitten harvinaiset terassin pylväät.
Katsoimme pylväitä ja ystäväämme. Meistä pylväät näyttivät tavallisilta puusta veistetyiltä pyöreiltä pylväiltä, jotka oli maalattu valkoisiksi. Hänen silmissään pylväät kapenivat ylöspäin juuri samassa suhteessa kuin tietyssä roomalaisessa kirkossa, jonka oli suunnitellut tietty, juuri tällaiseen pylväsmalliin erikoistunut satoja vuosia sitten elänyt arkkitehti.
Pyörittelin päätäni että voi noita viisaita, mutta itse koin viime kesänä samankaltaisen elämyksen. Tuijottelin naapurimotellin terassilta auringonlaskua mustien puun runkojen läpi merelle hiekkarannan suuntaan. Oli lämmintä, lokit huusivat veden päällä ja ilma väreili oranssina valkoisten puurakenteitten pinnalla.
Maistellessani ravunpyrstöjä ja ranskalaisia perunoita katse nousi lautaselta ja sattui pysähtymään maiseman sijasta kahden terassin väliseen Perkolaan. Maistoin lasistani aavistuksen kellertävää ja hyvää elsassilaista viiniä. Katsoin Perkolaa toisen kerran, nyt tarkkaan ja harkitusti.
Aivojeni piuhat yhdistivät minut suoraan Amerikan länsirannikolle. Olin hetkessä Los Angelesissa ja siellä Legorreta nimisen arkkitehdin piirtämässä Greenberg house rakennuksessa. Motellin Perkolan välipuut taittoivat valoa oranssina ja sinisinä aivan kuten mahtavassa talossa Los Angelesissa. Laskeva aurinko heitti varjot alas kivetykselle eikä ihme että aivoni kiskaisivat minut Amerikkaan.
En tiedä onko motellin rakennukset suunnitellut arkkitehti Adlercreutz tuntenut Legorretan suunnitelmia Länsirannikolla tai toisin päin. Kolmas vaihtoehto on todennäköisin. Luulen että kumpikin arkkitehti herroista tuntee perin pohjin antiikin ja Rooman perinnön. Antiikista lainattu ajatus on sattumalta muuntunut kahdeksi samanlaiseksi Perkolaksi maailman kahdelle laidalle.
Voi olla että tulevaisuudessa kun vielä joskus pääsen Kreikan saaristoon ja istun ilta-auringon syleilyssä, ehkä silloin aivoni vetäisevät minut lämmön ja meren turkoosista nirvanasta todellisuuteen: tässä se, Adlercreutzin ja Legorretan lainaama Perkolan rakenne alkuperäisessä muodossaan.
- Grand Tour 2009, Antiikin perintö länsimaisessa rakennustaiteessa, Arkkitehtiopiskelijat Tammisaaressa, Kreikassa ja Italiassa, Rooman Suomen Instituutin julkaisuja, toimittanut Juhana Heikonen
- Greenberg house, Los Angeles, suunnittelijana meksikolaissyntyinen arkkitehti Ricardo Legorreta
- Motelli Marine Tammisaari, suunnittelijana suomalainen arkkitehti Adlercreuz, esimerkki onnistuneesta uudisrakennusryppäästä vanhassa puutalokaupungissa
RSS Feed
