Kevään valo ja linnun liverrys heittivät minut talven huuruista öiselle meren lahdelle Tammisaaren edustalla. Oli lokakuu, kuu loimotti taivaan kannella, taivas ja meri ympäröivät venettämme musteensinisenä nesteenä. Istuimme viltit niskassa puuveneen perätuhdolla minä ja siskoni. Mieheni ohjasi venettämme enkä ymmärrä mistä hän tiesi minne, sillä saaret näyttivät kaikki samanlaisilta.
Tasaisen puksutuksen hidastuessa kohosi eteemme Dagmarin lähteen jykevä laituri. Dagmar oli vanhan Venäjän itsevaltiaan Aleksanteri III:n siis tsaarin puoliso. Kerrotaan että hallitsijapari vietti huvipurrellaan kesäpäiviä Källvikenin eli lähdelahden edustalla.
Kuulimme veden solinan mieheni solmiessa veneen köysiä Källvikenin laiturin puisiin pylväisiin. Kuun valaisema yö oli ihmeen lämmin. Jätimme sisareni kanssa viltit veneseen. Lähdimme kiipeämään polkua pitkin kohti solinan alkulähdettä. Vähitellen silmä tottui metsän hämärään. Seurasin siskoni jälkiä vaikka polku tuntuikin nousevan lähes pystysuorana edessäni.
Yhtä äkkiä siskoni pysähtyi ja olin kompastua polulla risteileviin puun juuriin. Silloin minäkin kuulin sen: ylhäältä kantautui ensin miehen ääni johon vastasi kirkas ja huilumainen naisen sopraano. Kuului myös tyhjien pönttöjen kumeaa kolinaa.
Rakastan dekkareita. Tiedän että pimeä kuutamoyö jossain Leksvallin metsissä on kuin suora laina Henning Mankellin ruotsalaistarinoista. Rationaalinen eli järkipuoli aivoissani voitti pikaottelun kehottaen minua huhuilemaan kummitusmaiseen kuun valaisemaaan metsään.
- Hohoi ja huhuu, ketä siellä?
Tiesin miten naurettavalta kuulostin ja se helpotti mieltäni hyytävää pelkoa. Silloin eteemme sukelsi kuusten oksien välistä mies, laiha, pitkä ja nuori molemmissa käsissään muovikanisteri.
- Vettäkö tulitte hakemaan, hän kysyi tuijottaen meitä ihmeissään. VAikenin enkä ymmärtänyt hänen ihmettelevää äänensävyä. KOhta miehen selän takaa kurkisti nainen, nuori ja hentoinen kuin metsän neito Rudolf Koivun satujen kuvituksissa. - Hän juo vain lähdevettä, nainen sanoi osoittaen miestä vierellään. Ajamme tänne Espoosta täyskuun aikaan, täytämme kanisterit ja vesi riittää aina kerrallaan kuukaudeksi, nainen sanoi ja kääntyi häviten kuusten sekaan.
Mies kohotti tyhjää kanisteria osoittaen sillä meitä, kahta paikalleen jähmettynyttä kuutamoretkeläistä. - Missä teidän astiat ? hän kysyi kävellessään takaisin metsikön suojaan.
TAikapiiri hellitti. Seurasimme miestä pulputtavan lähteen äärelle. Kuun valo kimmelsi lähdettä ympäröivien jyhkeitten graniittijärkäleittten pinnalla. Vieri vieressä sammalmättäillä seisoi läpikuultavia muovikanistereita. - Tulimme muuten vain, yritin selittää vajavaisuuttamme.
Mies ja nainen lähtivät kantamaan saalistaan ylös polkua Leksvallin tien laitaan. TArjosimme apuamme polun jyrkimmälle osuudelle. Kiitokseksi mies antoi meille yhden kanistereistaan. - Voittehan vielä kylpeä lähteen alajuoksulla, se pitää ihmisen terveenä ja vahvistaa energioita.
Pian äänet hävisivät vesihisten mukana. Seisoimme sisareni kanssa tuijottamassa kuun välkettä juoksevan veden partaalla. Hiljaisuuden rikkoi mieheni puuskuttava ääni hänen kiirehtiessään ylös polkua.
- Mikä tuo on, hän kummasteli jaloissamme könöttävää kanisteria.
Turvallisesti jalat öisen kaupungin puisella venelaiturilla aloin selvittää miehelleni vesikanisterin mysteeriä. Kotona keittiön pöydän ääressä jaoimme sisarellisesti parantavan veden.
Kanisteri tyhjeni iloisesti. Mutta kokemus peittyi talven pimeyteen, miinusasteisiiin, sitkeään flunssaan, terassille kasautuneeseen lumeen ja työpöydälleni pinottuihin lämmistyslaskuihin.
KUnnes tänään talitiaisen viserrys aamun valossa virkisti muiston vedestä. Ehkä jonain päivänä kun maa alkaa vihertää, ehkä silloin palaamme lähteelle, ehkä ne tästä taas virkoavat henkiin myös vanhat energiat.
Tasaisen puksutuksen hidastuessa kohosi eteemme Dagmarin lähteen jykevä laituri. Dagmar oli vanhan Venäjän itsevaltiaan Aleksanteri III:n siis tsaarin puoliso. Kerrotaan että hallitsijapari vietti huvipurrellaan kesäpäiviä Källvikenin eli lähdelahden edustalla.
Kuulimme veden solinan mieheni solmiessa veneen köysiä Källvikenin laiturin puisiin pylväisiin. Kuun valaisema yö oli ihmeen lämmin. Jätimme sisareni kanssa viltit veneseen. Lähdimme kiipeämään polkua pitkin kohti solinan alkulähdettä. Vähitellen silmä tottui metsän hämärään. Seurasin siskoni jälkiä vaikka polku tuntuikin nousevan lähes pystysuorana edessäni.
Yhtä äkkiä siskoni pysähtyi ja olin kompastua polulla risteileviin puun juuriin. Silloin minäkin kuulin sen: ylhäältä kantautui ensin miehen ääni johon vastasi kirkas ja huilumainen naisen sopraano. Kuului myös tyhjien pönttöjen kumeaa kolinaa.
Rakastan dekkareita. Tiedän että pimeä kuutamoyö jossain Leksvallin metsissä on kuin suora laina Henning Mankellin ruotsalaistarinoista. Rationaalinen eli järkipuoli aivoissani voitti pikaottelun kehottaen minua huhuilemaan kummitusmaiseen kuun valaisemaaan metsään.
- Hohoi ja huhuu, ketä siellä?
Tiesin miten naurettavalta kuulostin ja se helpotti mieltäni hyytävää pelkoa. Silloin eteemme sukelsi kuusten oksien välistä mies, laiha, pitkä ja nuori molemmissa käsissään muovikanisteri.
- Vettäkö tulitte hakemaan, hän kysyi tuijottaen meitä ihmeissään. VAikenin enkä ymmärtänyt hänen ihmettelevää äänensävyä. KOhta miehen selän takaa kurkisti nainen, nuori ja hentoinen kuin metsän neito Rudolf Koivun satujen kuvituksissa. - Hän juo vain lähdevettä, nainen sanoi osoittaen miestä vierellään. Ajamme tänne Espoosta täyskuun aikaan, täytämme kanisterit ja vesi riittää aina kerrallaan kuukaudeksi, nainen sanoi ja kääntyi häviten kuusten sekaan.
Mies kohotti tyhjää kanisteria osoittaen sillä meitä, kahta paikalleen jähmettynyttä kuutamoretkeläistä. - Missä teidän astiat ? hän kysyi kävellessään takaisin metsikön suojaan.
TAikapiiri hellitti. Seurasimme miestä pulputtavan lähteen äärelle. Kuun valo kimmelsi lähdettä ympäröivien jyhkeitten graniittijärkäleittten pinnalla. Vieri vieressä sammalmättäillä seisoi läpikuultavia muovikanistereita. - Tulimme muuten vain, yritin selittää vajavaisuuttamme.
Mies ja nainen lähtivät kantamaan saalistaan ylös polkua Leksvallin tien laitaan. TArjosimme apuamme polun jyrkimmälle osuudelle. Kiitokseksi mies antoi meille yhden kanistereistaan. - Voittehan vielä kylpeä lähteen alajuoksulla, se pitää ihmisen terveenä ja vahvistaa energioita.
Pian äänet hävisivät vesihisten mukana. Seisoimme sisareni kanssa tuijottamassa kuun välkettä juoksevan veden partaalla. Hiljaisuuden rikkoi mieheni puuskuttava ääni hänen kiirehtiessään ylös polkua.
- Mikä tuo on, hän kummasteli jaloissamme könöttävää kanisteria.
Turvallisesti jalat öisen kaupungin puisella venelaiturilla aloin selvittää miehelleni vesikanisterin mysteeriä. Kotona keittiön pöydän ääressä jaoimme sisarellisesti parantavan veden.
Kanisteri tyhjeni iloisesti. Mutta kokemus peittyi talven pimeyteen, miinusasteisiiin, sitkeään flunssaan, terassille kasautuneeseen lumeen ja työpöydälleni pinottuihin lämmistyslaskuihin.
KUnnes tänään talitiaisen viserrys aamun valossa virkisti muiston vedestä. Ehkä jonain päivänä kun maa alkaa vihertää, ehkä silloin palaamme lähteelle, ehkä ne tästä taas virkoavat henkiin myös vanhat energiat.
RSS Feed
